Onko sinusta sovittelijaksi?

Koska henkilöiden konfliktialtiiudesta ei löydy kuin persoonallisuusprofiileista joitain todisteita (pikemminkin tilanne- eli konnotaatiosidonnaisuus), ei voida olettaa, että sovittelijoistakaan näitä löytyisi?  Se että on hyvä sovittelija ei tarkoita, etteikö voisi olla hyvä riitelijä.

Olen pienestä pitäen ollut sovittelevainen.  60-70 –lukujen peruskouluprojekteissa  (aikuiset kiinni kehittämistyössä, joten he olivat poissa  lasten kaitselmuksesta) oli melkoisesti koulukiusaamista, joten melkoisesti myös soviteltiin.  Se, että konfliktien ominaisuuksiin kuuluu niiden sovittelun vaikeutuminen, ei estä niiden varhaisvaiheen helpohkoakin selvittämistä.  Nuo kolhut koulussa voitiin tietyllä retoriikalla ja/tai keskustelulla sovitella hetimmiten.  Työyhteisöissä on päästy hyvään sovittelusopimusten pitämiseen, vaikka konfliktit ovat usein päässeet jo hyvään vauhtiin ennen sovittelua, joten ainakin sovittelun ammattilaisten käsissä on menetelmät hyvään neuvotteluun ja fasilitointiin.

Koska sovittelussa ei ulkopuoliset ratkaise mitään, niin juuri neuvottelu- ja fasilitointitaidot ovat merkityksellisiä.  Etsin LinkedIn:stä keskustelua sovitteijoiden ominaisuuksista.  Tuolla suoralla kysymyksellä ei somessa saatu kommentteja, mutta käännettäessä kysymys sovittelijan valintaan, saatiinkin jo.  Sovittelija Robert Augyal esitti sovittelijan ominaisuuksiksi luottamuksen, optimismin ja periksiantamattomuuden.  Hän sai kommentiksi kuuntelemisen ja kuulemisen tärkeyden.  Kirjallisuudessa on toki näkynyt sovittelijan hyviä ominaisuuksia(UK Mediation Journal Issue 1 s.32):rauhallisuus, aktiivinen kuuntelu, luotettava viitekehys, jykevä prosessinjohtaminen ja halu ja määrätietoinen pitkäntähtäminen ratkaisun saavuttaminen osapuolia avustaen.  Myös tämä lähde mainitsee kaksi edellämainituista kolmesta lisäarvosta  (sitkeys, kuuntelu)   sekä lisäksi uteliaisuuden.

Useissa julkaisuissa mainitaan, että sovittelijan tehtävä on ammattitaitoa vaativa.  Olen erimieltä, sillä luontaisesti hyviä sovittelijoita on melkoisesti.  Tämähän ei estä sitä tosiasiaa, että luontaisesti huonoja sovittelijoita ja riitelijöitä on paljon.  Ei ole helppoa olla esittämättä omia mielipiteitään ja analyysejään ristiriidoista (joskus jopa osapuolista!) tai kuunnella aktiivisesti.  On varmasti helpompi lopettaa sovittelu lyhyeen, kuin löytää jatkumoita ja siltoja sitä jatkaakseen mutta väittäisin, että vaaditaan muutakin.  Meille ei ole luontaista ottaa etäisyyttä, tarkastella riitaa objektiivisesti  eikä etsiä ongelmanratkaisuja (kompromissien sijaan).  Evoluution ohjaa edelleenkin meitä hyökkäämään tai pakenemaan, oman ”napaan katsomiseen”  sekä luikkaamisen sieltä ”missä aita on matalin” (eli säästämään energiaa – laiskuuteen).  Katson siis, että periksiantamattomuus ja pitkäntähtäimen ratkaisun saavuttaminen eivät ole sama asia.  Sovittelija ei toki voi opettaa ongelmanratkaisutaitoja sovitteluistunnosaa, mutta eri tavat fasilitoida ohjaa osapuolet käyttämään niitä.

Tästä on hyvä ottaa yksi käytännön esimerkki.  Osapuolet ovat päätyneet täydelliseen diapoliseen (katsovat riitaa ”180 asteeen vinkkelistä” kommentointiin – suomeksi juupas-eipäs –keskusteluun.  Olen havainnut, että tässä vaiheessa syntyy heissä luontaisesti ajatus siitä, että tästä ei tule mitään sen sijaan, joten he lannistuvat.  Fasilitoija voi tässä vaiheessa tuoda heihin lisää energiaa ottamalla toisen näkökannan: esim. sanomalla:” näkökulmanne ovat toisiaan vastaan, joten ottaisimmeko niistä poikkeavan näkökulman?”.  Tämä voisi olla esim. ratkaisumahdollisuuksien kartoittaminen, heidän (tai jonkun muun samaistamiskelpoisen) kokemustensa kertaaminen ristiriita ja/tai ongelmanratkaisutilanteissa, innovaatiotekniikoiden käyttö jne.  Fasilitoija jatkaa osaamisellaan siitä, mihin muut lannistuvat.  Jos hän tekee tämän liian nopeasti, niin osapuolet eivät ole vielä ehtineet käsitellä niitä tekijöitä, tunteita ja tarpeita, jotka ovat osaltaan johtaneet tähän ristiriitaan, ja saattaa olla, että ratkaisu muodostuu ylivoimaiseksi osapuolille.  Jos hän fasilitoi liian myöhään, niin hän saattaa olla jo pilannut tai pilata osapuolissa kehittyneen ratkaisun kipinän.

Yksi taito- ja tekniikkapisteitä antava ominaisuus sovittelijassa on kyky käyttää kuulemaansa apuna.  Hänhän ei voi sen perusteella tehdä johtopäätöksiä oikeasta ratkaisusta (tai voi, mutta ei ilmaista niitä), vaan käyttä niitä osapuolien hyväksi  muilla tavoin.  Jos osapuolista toinen on esim. sanonut päätyneensä johonkin toimeen (joka on osoittautunut ristiriidan moderaattoriksi tai aiheuttajaksi) , voi fasilitoija kysyä mitä muita asioita hän tuollon käsitteli.  Hän voi myös nostaa tunteita ja ajatuksia esille, tuoden tarpeet näkyville ja näin tuoda tapahtumia osapuolten huomioon.

Parhaita ratkaisuun johtavia tekijöitä ovat henkilöiden omat puheet (tällöinhän he tekevät aivoillaan kaksinkertaisen työn joka voi johtaa nk. kahden silmukan oppimiseen sekä usein terapeuttisiin vaikutuksiin).  Toinen osapuoli voi kuunnellessaan tehdä päätelmiä toisen henkilön motivaatioista ja esittää kysymyksiä (mikäli fasilitoija on osannut muodostaa tälle ”hedelmällisen maaperän”) olettamusten sijaan.

Hyvä sovittelija saa osapuolet riitelemään ja sopimaan ilman analysointia ja arviointia hänen puoleltaan.  Tämä on eittämättä taitoja ja tekniikoita vaativaa toimintaa, mutta sitä ei välttämättä ole tarvinnut omaksua ”koulunpenkillä”.  Otollisen maaperän ja kohtaamisen mahdollistavan ympäristön luominen on joskus aivan taianomaista – anteeksiannon ja pyynnön kuuleminen mehevän riidan ratkaisussa samoin.

Edellytyksiä sille, että sovittelija ylipäätään voi toimia ovat inhimillinen, moniarvoinen – ja muotoinen katsantokyky (ihminen puhuu ihmiselle – ei epäilty uhrille), empatia ja kohtaamisen mahdollistaminen.  Mitkä ovat sitten erikoisen vaikeita tilanteita?  Sellaiset, joissa ratkaisu kuuluu luonnolisesti muille, kuin osapuolille (vaikeat mielenterveysongelmat, erittäin suuret taloudelliset vahingot, joita ei voi koskaan korvata ja törkeät lapsiin kohdistuneet rikokset),mutta on niitä muitakin, jotka tulisi tunnistaa.  Joskus  kunnian loukkaus on joko ennen sovittelua tai sovittelutilanteessa päässyt niin syväksi, että korjaaminen vie enemmän resursseja kun sen ratkaisu antaa.   Joskus riidasta alkamisesta on kulunut liian vähän aikaa, jolloin mahdollinen trauma on liian alussa ja osapuolet eivät pysty kuuntelemaan.   Joskus tuomiosituimelle tai terapialle tulee antaa etusija mikä mahdollistaa myöhemmin sovittelun.   Vaikeita tilanteita voidaan myös  lähestyä muilla, kuin sovitteluun perinteisesti luettavilla keinoin ja palata takaisin sovitteluistunnon prosesseihin.

Ajattelen niin, että kehittymistä voi koko ajan tapahtua – eli sovittelijan ehdoton ominaisuus on oppiminen (sekä vertaisopiminen, koska aina silloin tällöin tieto loppuu ) ja kehittyminen.